....mutta niin vähän aikaa.... On hyvä, että on töitä, mutta kun niitä on nyt taas ollu siinä määrin, ettei sosiaalista elämää työn ullkopuolella ole ollut ollenkaan...nukkuminen on ollu se ykkkkösjuttu vähällä vapaa-ajalla.
Nyt piristäis mieltä päästä taas malliksi, ja irrotella kunnolla.
Toki, on täs ollu piristystä ny vähä muutenki. Eileen pikkujoulut Härmäs. Yllättäviä tuttuja, joita en ois uskonu näkeväni juuri tuossa paikassa. Mutta niin mahtavaa oli tavata. Ihmisiä, jotka joskus olivat elämässäni lähes päivittäin. Mutta elämähän on aaltoliikettä: Ajat muuttuvat, tavat muuttuvat, se jokin, mikä ennen oli tärkeää, voi tänään olla arvojärjestyksessä ihan muualla.
Jotenki, ku täs oon ajatellu asioita ja elämääni, ja lukenu astrologista karttaani, tunnen olevani jonkinlaisella vedenjakajalla...en vain tiedä, mihin suuntaan siitä lähden.
Olenko onnellinen, kun teen työtä, joka väsyttää mut loppuun, antamatta kuitenkaan mulle muuta kuin palkan joka kuukausi? Mietin, pitääkö taas ottaa hyppy tuntemattomaan? Tai avata suunsa ja puhua se puhtaaksi, puhdistaa ilma ja ajatusmaailma, sekä turhat kuvitelmat ympäristötekijöiltä? Mietin, jaksanko kevääseen asti? Tykkään työstäni omalla tavallaan, mutta tuleeko työn olla ihmisen elämässä kaikki? Jokin muutos olisi nyt paikallaan.
Oon senkin takia tuuliajolla, ku nua varpaat murtu, ni ei oo päässy liikkumaan vastapainoksi työlle...niin...sairaslomaahan en ottanu, vaikka oisin saanu...koska kiltin tytön syndroomani nosti päätään ja sanoi, etten voi jättää pulaan ihmisiä, jotka on antanu mulle työtä...se ku ei ole itsestäänselvyys, että töitä ylipäätään edes on.
Huomenna koitan päästä lenkille, kattua, miten tua jalaka kestää...ois vaan niin pakko päästä liikkumaan, selvittämään päässä risteileviä ajatuksia ja antaa kehon nauttia liikkeestä
Olla hukassa...tällä hetkellä tiedän ihan konkreettisesti, miltä se tuntuu :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti