Niimpä niin....lokakuu on jo hyvää vauhtia kääntymässä puolivälin yli , puut ovat alastomia, ilma kostea ja linnut etsivät jo lämpöä ja suojaa itselleen.
Viimeiset työt tuli taputeltua pakettiin viime torstaina. Noi kaks viimestä viikkoa Laitilas oli kyllä niin huiput, ettei paremmasta apua.
Ku se pössöövuaro sitte loppu, ja alettiin normiin päivävuarohon, ni tuli taas se normirytmi elämään.
Olin viimeset viikot Laitilas putkeen, etten tullu kotia välillä. Silloon tokan viikon torstaina menin väsymystä uhmaten hotellin karaokeen. Ja se kannatti. Löysin elämääni ihmisen, jonka haluan siinä pitää. Nyt vain pikkuhiljaa eteenpäin ja toivoa, että kaikki menee hyvin.
Samana vkonloppuna ajoin sitte Laitilasta Alastarolle ja olin Leenan ja Esan luona viikonlopun. Perjantai vaan oltiin ja oleennuttiin, lauantaina lähettiin Leenan kans Loimaalle shoppailemaan ja käytiin kahvila Ennissä vähä sumpilla. Oli aika hieno tunne istua siinä kahvillassa, jossa istuin 2009-kesällä tuon tuostakin päivällä, ku oltiin Loimaalla yövuoros ja mulla ei uni aina riittäny niin pitkälle, että ois vaan saanu töihin lähtiä.
Loimaan reissun jälkeen syötiin ja mä lähdin Lietoon häihin. Sain olla todistamassa ja kuvaamassa, kun kaksi ihanaa sai toisensa. Eivät olleet ihan perinteiset häät. Mukavaa oli.
Illaksi takaisin Alastarolle ja muihin juttuihin.
Sunnuntaina tekaasin safkat koko sakille, kuvasin pihapiirin kasveja sun muita ja lähin sitte sydän pamppaillen ajamaan takas Laitilaan...ja se ilta oli yks elämäni ihanimmista. Tunsin eläväni taas ja olisin halunnu, että se kaikki olis vaan jatkunu, eikä ilta ois vaihtunu yöhön ja yö uuteen aamuun, joka palautti mut arkeen.
Siinä se meni viimenen työviikko sitte tunteiden vuoristorataa ajelles...Ihan aikuusteoikiasti mulla on ollu niin mielettömän hyvä ja onnellinen olotila, ettei sateiset työpäivätkään oo himmentäny mun hyvää tuultani ja aurinkoista olemustani.
Mä vaan olin ja hymyilin.
Viimenen viikko piti sisällään niin paljon uusia tunteita, jotka läikkyi laidasta laitaan....vaikka sydän soitti onnensäveliä toisaalle, se myöskin itki suruaan töiden loppumisen lähestyessä.
Torstai oli viimenen päivä töissä... yön taakse jääneen keskiviikon tapaan jutut oli aika hulvattomia, mutta taustalla väijyi kyyneleet...tapahtumarikkaan päivän loppumetreillä tuli vielä sattumus ja tarvittiin jauhesammuttimiaki, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä.
Kun ilta sitte loppu ja kamat pakattiin viimesen kerran, ei kyyneleitä voinu enää estää....ne tulvi kuin meri, eikä niistä tuntunu tulevan loppua ollenkaan....Onneksi oli olkapää ja syli, joihin nojata illan päätteeksi...saunottiin ja oltiin vaan...jotenki oli tyhjä olo, eikä sitä helpottanu se, että seuraavana aamuna tiesin itkeväni vielä enemmän...ja niin kävi, että viikonlopusta tuli itkujen valtameri ja se jatkuu yhä....tämän aamun uutiset saivat kyynelmeren auki...ehkä tällä kaikella on tarkoituksensa, emme vain sitä vielä ymmärrä....kyyneleet puhdistaa, senkin tiedän...mutta ketään se ei tuo takaisin...tällä hetkellä en kykene muuhun, kuin ristimään käteni ja toivoa, että kaikki kääntyy hyväksi.
Mitä tästä eteenpäin? Ehkäpä ihan uudenlaisia reissuja...olenhan reissunainen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti